Käveleskelin lastenvaunuja työntäen (lumihangessa) ja olin tyytyväinen, kohta olisin normaalipainoni ylärajalla (63kg) ja kesään mennessä olisin normaalipainoinen. Niinpä..
Jotenkin tuo kilomäärä tavallaan pelottaa, mitäs jos nytkin käy samoin? Tosin elämäntilanne on tyystin eri kuin silloin.
Mutta.. jospa alottaisi alusta. Lapsena en ole ollut edes pullukka, vaan ihan normaali pienikokoinen lapsi, tai ainakin näin muistelisin.
Yläasteella paino oli jotain 50-52kg välillä (ja pidin itseäni läskinä!!), aloin seurustelemaan mieheni kanssa vähän alle 18vuotiaana, painoaa oli silloin 56-58kg ja edelleen läski mikä läski.
Siinä vaiheessa olin jo muuttanut pois kotoa, lähtenyt opisekelemaan. Vietin melkoisen kosteahkoa opiskelija elämää ensimmäisen vuoden (silloin en vielä ollut suhteessa), vaikka ikää ei ollut. Baarissakin alettiin kyselemään papereita sen jälkeen kun täytin 17v, mutta mitä se estää. Aina löytyi kavereita, tai kaverin kaveria joka haki.
Oma raha, oma rauha, oma lupa syödä ja tehdä lähes kaikkea mitä tahtoi oli aika kohtalaista painon suhteen..
Rilluttelu vähentyi aika oleellisesti sen jälkeen kun miehen tapasin, toki silloinkin välillä lähdettiin baariin, mutta enimmäkseen halusi olla kahdestaan.
Mutta herkuttelua tuli harrastettua liikaakin.
Pahimpina aikoina ei tehnyt tiukkaakaan syödä kahta sipsipussia illassa kahteenpekkaan.. limut päälle (toki aina ollaan juotu pepsi maxia...)
Kiloja alkoi kertymään, mutta ei siihen kiinnittänyt mitään huomiota, kauhua koin vain kun piti ostaa uusia farkkuja kun koko vaan suureni ja suureni jokakerralla. (kun mieheni tapasin, mulle mahtui 28 tuuman housut jalkaan)
Kyllähän jossain vaiheessa heräsi todellisuuteen, taisin vuonna 2000 mennä ensimmäistä kertaa painonvartijoihin, ja kyllähän se paino tippui. Mutta se "kyttääminen" ja pisteiden laskeminen ei vaan ollut siinä vaiheessa mun juttu ja se sitten jäi. (tai en saanut omasta mielestäni tarpeeksi tulosta tietyssä ajassa)
Toisenkin kerran kävin painonvartijoissa, silloin tähtäimessä häät 2002.
Taisi se paino silloinkin tippua siihen 68kg.
Häiden jälkeen sai repsahtaa ja sekin jäi päälle.
Tein silloin melko pitkiä työpäiviä, 10t oli ihan normaali ja joskus päivät venyi jopa 12-14 tuntisiksi. Helppohan se oli töitä tehdä, mies opiskeli toisella paikkakunnalla ja oli viikot pois, eikä ollut lapsia.
Oli päiviä kun "elin" kahvilla, sitten illalla kotiin päästyä nälkä oli melkoinen ja tuli syötyä mitä vaan kaapista löytyi ja jos ei löytynyt läheinen pizzeria kyllä auttoi siihen hätään hyvinkin avuliaasti.
Siinä vaiheessa kun ko. pizzerian karvakäsi-työntekijät alkoivat moikkailemaan kaupungilla vähän mietti, tuleekohan käytyä siellä liian usein, mutta himmasiko se siellä käyntiä?? No ei.
2003 joulukuussa, vihdoin raskaustestiin piirtyi ne odotetut kaksi viivaa. Neuvolantäti oli luonnollisesti huolissaan ylipainosta, painotti että sitä painoa ei sitten missään nimessä saa tulla yli 8kg lisää.
Ja kun sitä ei sitten tullutkaan tarpeeksi nopeasti alkoi olla huolissaan että mitä teen, syönkö voinko huonosti vai mistä nyt kiikastaa. Söin hyvin, toki pidin mielessä sen ettei TARVITSE syödä kahden edestä, ja ehkä vähän herkuttelua tuli vähennettyä (vaikka jokaikisen neuvoakäynnin jälkeen kävin Hesessä!)
Kiloja taisi sillä kertaa kertyä n.7kg.
Mulla nämä raskaudet on olleet semmoisia että painoa ei tule kovinkaan paljoa. Suurin määrä tuli kakkosen aikana, 9kg.
Ja aina kilot on jäänyt laitokselle.
Esikoinen oli n.8kk kun kakkonen ilmoitti tulosaan, ei siinäkään ollut vielä ehtinyt normaalipainoon. Taas sama virsi kuinka ei saa raskauden aikana nousta paljoa paino ja kun ei noussut tarpeeksi nopeasti marmatusta siitä.
2006 keväällä olin taas tuossa 68kg, eli se kevät kun työntelin niitä vaunuja ja ajattelin kesällä olevani normaalipainossa. No en ollut.
Kakkonen kärsi koliikista, valvotti kothalaisen paljon. Kun siitä päästiin eroon oli hetken aikaa helppoa. Sitten aloi yöhulinat. Poika heräsi joka jesuksen yö huutamaan ja huusi parituntia putkeen. Siihen ei auttanut silittelyt, kantelut, tutittelut ei mikään.
Oltiin aika väsyneitä. Esikoinen oli jättämässä päiväunia pois, ei nukahtanut päikkäreille kuin vasta kahden tunnin huutonukuttamisen jälkeen joten ei siinäkään mitään järkeä ollut.
Tein jo masennustestejä netistä ja tulokseski taisi tulla jotain lievän ja keskivaikean masennuksen välillä, joten soitto TK:hon.
Josta ohjattiin soittamaan psykologiselle sairaanhoitajalle, jonka juttusille pääsinkin. Siellä kävin muistaakseni 4 kertaa ja päädyttiin siihen etten suinkaan ole masentunut vaan äärimmäisen väsynyt.
Helpottavaa sekin, saada tietää mistä se olo tila johtui.
Päästiin suhteellisen helpolla neuvolan kautta unikouluun pojan kanssa. Täällä unikoulu toteutetaan ensi- ja turvakodilla. Kaksi ensimmäistä yötä poika oli yksin siellä, päivät hengailtiin esikoisen kanssa myös siellä ensi- ja turvakodilla ja yöksi kotiin. Kolme seuraavaa yötä meni niin, että minä nukuin siellä kans ja poika oli mun vastuulla.
Unikoulusta oli apua, meillä alettiin nukkumaan.
Mutta, siinä unikoulun aikana huomasin että mun vasemmasta pohkeesta lähti tunto, se meni tunnottomaksi. Loppuviikkoa kohden mentäessä tunnottomuus nousi pikkuhiljaa ylöspäin, niin että sunnuntaina se oli jo hartioissa.
Mun vasen puoli vartalosta oli tunnoton. Mies huolestui ja määräsi soittamaan enpolle, jonne sitten käskettiinkin mennä heti. (mulla on neufobiromatoosi NF1 perussairautena, ja epäilivät että liittyy siihen jotekin)
Päivystyksen lääkäri ei uskaltanut sanoa juuta taikka jaata asiaan joten sain lähetteen neurologian polille, mistä tulikin aika ja "määräys" magneettitutkimukseen.
MRI:n tulosksia en ihan heti saanut, olin korvapolilla (vaihteeksi) kun kyselin lausunnon perään. Lääkäri luki sen ja sanoi että hän antaa sen sillä ehdolla että LUPAAN ETTEN HUOLESTU.. joopa-joo, lupasin.
Luin paperia ja no huolestuin. Aivoista löydetyt muutokset radiologin mukaan ei kuulunut NF1:seen vaan muistutti ennemminkin MS-taudin plakkeja.
Siinä vaiheessa en tiennyt ms-taudista mitään ja sainkin päähäni että kuolen 10v kuluttua.
Tiedä sitten, johtuiko siitä vai mistä mutta tämän jälkeen kipeytyi vasen käsi, ranteesta kyynärpäähän.
Käsi oli niin kipeä että perunoiden kuoriminen ei onnistunut ilman itkua. Saatika sitten se lasten hoito.
Joten tähän tuli lääkitys, Lyrica oli ensimmäinen jota otettiin jatkuvasti aamuin illoin, teki melko pöhkön olon.. aivan kuin olisi ollut huppelissa 24/7.
Sekään ei aina auttanut, joten Tramadinia söin myös vähintään pari kertaa viikossa nukkumaan mentäessä.
Jossain vaiheessa alkoi kaatua seinät päälle kotona ja päätin lähteä töihin. Lapset hoitoon ja äitee töihin. Tämä tapahtui 2007 alkuvuodesta.
Joulukuussa 2007 kolmonen ilmoitti (odotetusti) tulostaan.
Kevät 2008 oli suoraan sanottuna ärsyttävää. Mulla ilmeisesti on nimittäin piilevänä siitepölyallergia joka ilmoitti itsestään ristiallergiana. Tomaatti, sitrushedelmät, kiwi, omena ja kala aiheutti sen että ensiksi turposi kieli ja sen jälkeen nielu. Kävin kahdesti hakemassa kortisnipiikin ensiavusta ja lopulta parin viikon kortisonikuurin tablettina.
Kipulääkitys vaihdettiin jo ennen raskaaksi tuloa, mutta näiden lääkkeiden sivuvaihkutuksena oli suurentunut riski siihen että vauvalle tulee selkärankahalkio. Joten.. purin lääkityksen hyvissä ajoin ennen puoltaväliä raskautta. (ei tullut selkärankahalkiota).
Raskauspahoinvointi oli jotain sanoinkuvaamatonta, halailin pönttöä aamuin, päivisin ja iltaisin. Vannotin miestäkin että muistuta mua tästä jos joskus vielä alan haikailemaan uuden vauvan perään.
Tämä kolmas lapsonen oli ja on edelleen maailman helpoin. Kyllä sitä itsepäisiyyttä ja jämäkkyyttä jo löytyy, mutta siis peruin vannotukset ja halusin ja mieskin lopulta halusi sen neljännen (ja viimeisen)
Kolmannen synnytyksen jälkeen kivut palasi n. 3-4kk kuluttua ja joudin aloittamaan lääkityksen ja lopettamaan imetyksen.
Neljännen raskauden aikana en lääkitystä ottanut, kivut kans palasi n. puolisen vuotta synnytyksestä.
Sen jälkeen varmaan kokeilin sen Lyrican jälkeen joitain toisia, johtuen niistä Lyrican sivuvaikutuksista, saatoin mm. nukahtaa istualteen vaikken itseäni niiiiin väsyneeksi tuntenutkaan.
Jossain vaiheessa ajattelin kokeilla ilman lääkitystä oloa ja kas kummaa, kivut on pysyneet poissa!
TOSIN, se oli myös sen jälkeen kun muutettiin pois hometalsota, josta olenkin miettinyt onko kaikki johtunut siitä, paitsi se puutuminen kun se tapahtui ennen hometaloa.
Ms-tauti epäilystä en ole vieläkään päässyt varsinaisesti pois, mutta siihen kuuluvia pahenemisvaiheita ei ole ollut moneen vuoteen.
Osa neurologeista oli sitä mieltä muuten, että olisi täysin kohtuutonta että yhdellä ihmisellä olisi kaksi neurologista sairautta, osa sitä mieltä että olisi äärimmäisen harvinaista tämmöinen yhdistelmä (joten ei varmaan ole), ja yksi olisi ollut valmis kirjoittamaan diagnoosin melko pian, mutta tämä lääkäri hyppäsi polilta yksityiselle puolelle ennenkuin sen ehti kirjoittamaan.
Joten, nyt kun mulla ei ole kipuja, ei lääkitystä olen päättänyt satsata omaan elämääni ja hyvinvointiini ja ponnistelut kohti kevyempää elämää on alkanut.
Pää ns. kirkkaana.
Mutta ehkä se mun lihoaminen on pelkästään sen ylensyönnin syytä.. En usko että lääkityksillä olisi ollut niin kovin suurta vaikutusta asiaan muutenkuin ehkä epäsuorasti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti